Vaikka onhan sitä. Yhtäkkiä ymmärsin, että olenhan osa elämää suurempaa tarinaa. Ehkä seinälläni ei ole puhuvaa maalausta, mutta yöpöydälläni on puhuva kirja. Sen ääni vain on sydämin kuultava. Ja onhan kaikkeudessa taikaa. Ei ehkä keijuja ja menninkäisiä, mutta enkeleitä ja Jumala, tuonoloinen ulottuvuus, joka etenkin jouluna koskettaa tämänpuoleista maailmaa.
- Nätti satu. Mutta eihän tuohon voi uskoa, sanoo joku. Varmaan sama, joka ei usko neitseestäsyntymiseen, vedenpäälläkävelyyn, leipienlisäämiseen eikä ylösnousemukseen. Paha väittää vastaan. Ne ovat ihmeellisiä tarinoita.
Mutta jokaisen oikein hyvän tarinan mielikuvituksellistenkin yksityiskohtien ja kerrostumien ytimessä on hirveän hieno totuus. Sen takia niitä rakastetaan. Sen takia ne puhuvat ihmiselle. Vaikka rakastan Harry Potteria kaiken sen ihanan taikahörhelön takia, syvimmiltäni rakastan sitä siksi, että se puhuu oikeasta rakkaudesta, uskollisuudesta, johtajuudesta ja hyvyyden voimasta.
Siksi rakastan joulun satua, joka kasvaa pääsiäisen tarinaksi ja siitä Jumalan valtakunnaksi, missä lampaat ja leijonat syövät ruohoa rinnakkain ja kaikki aseet taotaan auroiksi. Sen ytimessä on Jumala, joka sanoo: "Hei, minä tässä. Ajattelin kokeilla millaista on olla ihminen ja elää vauvana ihmisten armoilla, ihan vaan saadakseni kosketuksen sinuun. Tää on ollut tosi rankkaa, mutta voitaisko me nyt hengailla jotenkin, koska universumin pimeydessä olen kaivannut sitä, että joku tarvitsisi minua ja minäkin tarvitsen sinua. Ja rakastan kyllä. Minä rakastan sinua."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti