lauantai 22. huhtikuuta 2017

Pappi on kansan omatunto

Saako pappi vastustaa virkavaltaa? Tähän kysymykseen olen törmännyt nyt muutaman viikon vähän väliä.

Oma käsitykseni papista ja pappina olemisen tavasta muotoutui lapsena jo ennen kuin pappeihin olin juurikaan törmännyt. Kastepappia en muista ja yhden kenkiä muistan katselleeni pöydän alla, jonne menin piiloon kun ujostutti. Mutta minulle luettiin isä Camilloa. Tiedättehän sen Giovanni Gurareschin mainion katolisen kirkon papin, jota Fernandel esittää yhtä mainioissa elokuvissa.

Isä Camillo oli kiihkeä, kirkolleen uskollinen pappi, joka vastustaa kommunismia. Asetelma tietysti ajan politiikassa oli kirkko vastaan kommunismi eli kristinusko vastaan ateismi. Mutta Guareschi tuo kirjassaan asiaan käytännön vivahteita. Pormestari Peppone on isä Camillon ikuinen kiistakumppani ja riivinrauta. Pappi vastustaa pormestarin kommunistisia hankkeita ja pormestari pyrkii mitätöimään kirkkoa. Ja sitten välillä tullaan ihmistasolle ratkaisemaan kyläläisten ongelmia: estämään poliittisesti liian intoutuneiden murhahankkeita, saattamaan rakastuneita yksiin... Siinä sivussa vedetään asettakin esiin ja isä Camillo vahvana miehenä pieksee kylänmiehiä pöydällä.

Pointtina on, että pormestari pitää isä Camillon kiinni realiteeteissa. Camillo taas on pormestarin omatunto. Ja papin omatunto on kirkon alttarilla roikkuva Kristus. Lempeästi Ristiinnaulittu huutelee Camilloa luokseen, nuhtelee ja palauttaa lähimmäisenrakkauteen. Pitää ison miehen tiellä. Välillä myös Pepponen.

Mutta he siis olivat katolilaisia. Se että luterilainen pappi ei saisi vastustaa virkavaltaa, perustuu tietenkin Martti Lutherin vallanjakoperiaatteeseen: on hengellinen valta ja maallinen valta eikä niitä pidä sekoittaa. Lutherin myöhemmällä iällä kirjoittama teos Maallisesta vallasta linjaa, että maallista valtaa on kaikkien toteltava eikä sitä saa vastustaa ellei sitten viranomainen toimi ilmeisen epäoikeudenmukaisesti ja vastoin evankeliumia. Silloinkin vastarinnan on oltava passiivista eikä saa tarttua aseisiin. Se on tietysti mielenkiintoinen näkemys mieheltä, joka itse eli pitkälti lainsuojattomana vastustettuaan viranomaisia. Tosin tietysti evankeliumin vuoksi ja ilman asetta.

Lutherin perusajatus tietysti on, kuten jo Raamattukin toteaa, että maallisen esivallan tehtävä on pitää yllä järjestystä. Sitähän se tekee parhaansa mukaan, mutta laahaa joskus kehityksestä jäljessä. Evankeliumi sen sijaan on ilosanoma siitä, että Jumalan valtakunta on murtautunut ihmisten maailmaan ja siitä pääsee osalliseksi. Sen lakina on rakkaus. Siinä mielessä pappi siis on kansan omatunto: missä rakkaus vaatii, pappi puuttuu. Ja Kristus on papin omatunto: missä pappi hairahtuu ajamaan omia asioitaan, Kristus korjaa.

Ja kaikessa tässä me ihmiset usein erehdymme, myös papit. Joten Kristus sanoisi, että armahdetaan toisiamme.

Isä Camillo kurmottaa Pepponea.



sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäisen ihmiselämä

Ehkä olen katsonut liikaa televisiosarjoja pääsiäisenä. Visuaalisuus jotenkin jyllää jossain mieleni perällä. Yhtäkkiä vain aloin soveltaa sitä pääsiäiskertomukseenkin.

En ole koskaan oikein ollut pääsiäisihminen. Toki tunnen hyvin ja olen sisäistänyt pääsiäisen syvän teologisen merkityksen: ihmiskunnan sielujen pelastuksen. Mutta varsinaisesti se ei ole koskaan itse pyhäpäivinä koskettanut tunteitani. En ole milloinkaan tavoittanut kiirastorstain mustaa dramatiikkaa enkä pääsiäisaamun riemuhuudon tunnelmaa: "Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!" En osaa luontevasti yhtyä siihen. Olen huono tapakristitty muutenkin. Oma pääsiäisperinteeni on perheen kanssa oleilua ja ehtymätön määrä pääsiäismunia.

Ashton Kutcher toisi rooliin leikkisyyttä ja tunnetta ja jotain muutakin...
Nyt aloin kuitenkin miettiä Jeesuksen elämää elokuvana. Millaisista kohtauksista tarina rakentuu? Millaisia vivahteita näkyy henkilöiden kasvoilla. Mitä sellaista välittyy katseista, mitä ei sanota ääneen? (Jep. Ja tässä leffassa Jeesusta esittää Ashton Kutcher - tekisi roolista vähemmän pateettisen ja huomattavan inhimillisen :-)

Käsikirjoitus menisi näin. Jumala päättää syntyä ihmiseksi maailmaan. Ja sitten minua jo kiinnostaakin, millaista on elää reilut 30 vuotta ihmisenä ja olla samalla Jumala. Ja miksi? On maailmassa ollut lapsisaarnaajiakin, ja tuskinpa roomalaisilla olisi ollut ongelmaa sellaistakaan ristiinnaulita. Toisaalta 30 vuodessa ehtii perehtyä melkoisesti siihen, miltä tuntuu elää ihmisenä. Ehkä Jumala oli utelias.

Näen siis Jeesuksen leikkimässä kaveriensa kanssa piilosta pihalla, paimentamassa vuohia ja lampaita, halaamassa äitiään, kasvamassa, ihastumassa naapurin Rebekkaan. Puusepän töissä oli varmasti niitä päiviä, kun sormet oli verillä, oli tylsää ja raskasta, kun tuli mieleen että voi Luoja, ota minut jo pois täältä. Mutta välillä istuttiin ystävien kanssa syömässä ja juomassa ja laulettiin haikeita rakkauslauluja.

Kunnes Kaanaan häissä äiti tulee sanomaan, että viini on lopussa. Olen usein miettinyt sitä tilannetta. Jeesus tuiskahtaa, ettei hänen aikansa vielä ole. "Anna minun olla, nainen!" Se on miehen puhetta. Sellaisen, joka ei tahdo havahtua kuplastaan mihinkään ikävään. Mutta pakko on. Miehen on tehtävä mikä miehen on tehtävä. Sen tunteen tavoitan. Kun on otettava vastuu, kasvettava aikuiseksi, nähtävä vaivaa. Kun haluaa olla osa jotain suurempaa.

Kunhan iloiset veikot olisivat sitten tarpeeksi pitkään Pyhää maata kuljeksineet, päästäisiin lopulta ristiin ja sitä myöten loppukohtaukseen. Siinä olisi kohtaus, jota aina hätkähdän. Se, jossa ylösnoussut Jeesus kohtaa Maria Magdalenan. Maria itkee haudalla. Jeesus on kuollut, ja nyt on ruumiskin viety. Ja sitten Jeesus puhuttelee Mariaa. Toki tämä on valtavan ylösnousemusriemun tarina, mutta minusta tilanne on yksi maailmankirjallisuuden sydäntäsärkevimmistä kohtauksista. Jotain hyvin lämmintä on täytynyt olla Jeesuksen ja Maria Magdalenan välillä, kun hän ensimmäisenä tahtoo tälle ilmestyä. Ehkä Jumalalla on tunteet maailmanpelastusoperaationkin keskellä.

En ehkä tavoita pääsiäiskertomuksen uskonnollisia tunteita, mutta ihmistunteet tunnistan. Luopumisen tuskan, irti päästämisen. Sen että uhrautuu toisten puolesta, että luopuu illoista ystävien kesken, rakkaudesta, ihmisen kosketuksesta, jotta saa rakennettua jotain suurempaa hyvää toisille. Ymmärrän haikeuden, surun ja jälleennäkemisen riemun, johon kuitenkin kuuluu kaiho. Se on tehty, mutta silläkin tehdyllä on hintansa: jollei tarina sitten toistu jossain kaukana toisessa galaksissa, Jumalakin sai vain yhden ainoan ihmiselämän.