Ota tilasi, nainen!

- Minä olen feministi, julistin päättäväisesti.
Sohvalla lojuva Tosimies, kohotti kulmiaan.
- Minä tiedän että sinä olet feministi.
- Ymmärrätkö miksi?
- Tottakai. Naisten osa tässä maailmassa on tosi vaikea. Kyllä minä sen ymmärrän.
- No haittaako sinua, jos olen feministi.
- Ei tietenkään. Tämähän on miesten maailma.

Keskustelu käytiin keskellä Helsingin piispanvaalin tuoksintaa. Sen kuluessa jouduin miettimään, mitä minä oikein ajattelen naisista ja miehistä.

Joskus nuorempana liikuin piireissä, missä mietittiin miten naiset ovat Venuksesta ja miehet Marsista ja miten erilaiset roolit sopivat eri sukupuolille. Opettelin käyttämään korkkareita ja naisellistumaan. Kun menin naimisiin, yritin sopeutua vaimon rooliin. Hoivasin, puunasin, kokkasin, ymmärsin ja alistuin. Kunnes huomasin liuenneeni tapettiin kuin Muumimamma.

Äitini Inga Schroderus kajauttaa Tarzan-huudon tunturissa. (Kuva Freija Özcan)

Tosimiestäkin se tympi.

Sittemmin olen lähtenyt toisille raiteille. Arvoiltaan aivan antiikkinen Tosimieheni väittää että kuulun hänelle. Minä vastaan, että kuulun itselleni ja olen tässä vapaaehtoisesti. Kodin johtaminen on meillä tiimityötä. On asioita, joita osaan paremmin, kuten sijoittamisen, veroilmoituksen ja ylipäätään taloustilanteen hallinnan. Hän taas osaa monia käytännön juttuja, joita minä inhoan, kuten tiskikoneen tyhjentämisen, silittämisen ja lattiakaivon puhdistuksen. Puhumattakaan auton huollosta.

Olen huomannut, että ei se nyt miehellekään kivaa ole, jos aina pitää kantaa vastuuta ja johtaa. Mieskin tarvitsee suojelua ja lohtua. Samoin minä. Kysykää vaikka Muumimammalta.

Mutta siinä vaalin tuoksinnassa huomasin, että on miehiä, jotka eivät kestä naisten halua valtaan, ja on naisia, jotka haluavat pitää naiset poissa vallasta. Ihan sellaista naiseuden pilkkaamista en ole aikoihin kuullut kuin mitä nyt. En edes viitsi toistaa kuulemaani.

Sen sijaan väitän, että mies joka antaa tilaa naiselle vapaaehtoisesti, omasta halustaan, on tosimies. Sellainen joka näkee itseään kauemmas eikä säikähdä ja pelkää oman tilansa ja minuutensa hajoamista. Sellainen mies on sinut oman minuutensa kanssa. Se on kaunista. Se on myös hyvin raamatullista. Lukekaapa vaan Paavalin kirjeet, niin huomaatte.

Ja nyt kun menen poimimaan pyykit narulta, mistä nautin suunnattomasti, sanon, että nainen voi olla monenlaista pullanleipojasta arkkipiispaan tai presidenttiin. Nainen voi olla ruohonjuuritason puurtaja tai johtaja. Naisen vain pitää ottaa oma tilansa. Kysykää vaikka Muumimammalta.

Pelargoniaihminen

Ei voi mitään. Olen pelargoniaihminen. Yritin kyllä tänä kesänä uutta. Hankin parvekkeelle punaisia neilikoita, mansikan ja jonkun sinisen amppelikukan. Emme tulleet toimeen keskenämme. En osannut kastella niitä oikein, ja jotenkin koko parveke tuntui väärältä. Sitten huomasin katselevani haikeasti ystävien pelargonioita.

Kun neilikat lopullisesti nuupahtivat, marssin kukkatalon tuoksuvien pöytien ääreen. Ja huomasin olevani punaisten pelargonioiden ihminen. Olin miettinyt vaaleanpunaista, mutta poistuin kaksi punaista kassissani - sellainen minulla oli useamman vuoden ja sain sen talvehtimaankin kunnes yhtäkkiä sain päähäni kokeilla uusia hullutuksia.

Kotiin palattuani huomasin itsessäni oudon rauhan. Nyt parveke on niin kuin pitää, ja voin istahtaa sinne sohvalle kirjoittamaan ja juomaan kahvia. On kotoista, niin kotoista, että tunteen juuret tulevat taatusti jostain hyvin kaukaa. Tiedättehän: mummolan kuisti, pelargoniat, Myrna-kupit ja pulla - tai meillä kotopuolessa leipäjuusto ja kampanisu. Siis jotain kiireetöntä ja turvallista.

Samaa tutkiskelua jatkaessani huomasin olevani myös kylpyammeihminen. Laulakoot suihkussa seisovat aarioita, minä haluan istua lirumassa suihkuveden alla ammeessa ja ratkaista siinä maailman ongelmia. Se on niin kuin olisi kohdussa taas tai lapsuudenkodin ammeen posliiniseinämien suojassa. Rauhassa häiritsevältä maailmalta.

Jos saan tämän pelargonian talvehtimaan vielä vuosia, saanko parvekkeeni alle joskus mummona myös lemmestä laulavan katusoittajan? (Kuva Freija Özcan)

Kuinka monet asiat, joista pitää, lopulta juontavat juurensa lapsuuden hyviin kokemuksiin? Kuinka moni niistä muuttuu elämän varrella, kun tilalle tulee uusi hyvä kokemus? Kertautuuko se sitten omille lapsilleni?

- Minä olen kylpyammeihminen, tuumi lapseni kun kävi kesälomalla hotellihuoneen suihkussa.

Niin se elämän kiertokulku jatkuu.

Leijona syö pihvin ja muuta ahdistelua

– Onko se seksuaalista ahdistelua? mies kysyi. Oli nimittäin työpaikallaan joutunut tätä pohtimaan näin kesäaikaan, kun naispuolisten työtoverien asuista joko a) legginseistä näkyi kaikki läpi tai b) asustekangasta oli minimaalisesti. Sen kyllä mies tiesi, että koskea ei saa. Mutta oliko se sitten sopivaa, että visuaalista olentoa houkutellaan koskemaan jos kerran ei saa? Leijona näkee pihvin, leijona syö pihvin. Mies on leijona.

Mainio kirja yhden naisen etsinnästä kohti itseään ja omaa tyyliään.

Naista kun ahdistellaan, silloin katsotaan muualle kuin silmiin tai käpälöidään jostain muualta kuin olkapään ja kyynärpään välistä tai siitä lapaluiden alta, mistä mies voi antropologian mukaisesti ohjata naisen ovesta sisään. Mutta mies? Pitäisikö ottaa huomioon miehen metsästäjän vaistot ja harkita pitempää hametta?

Naisen pukeutuminenhan on nykyään vaikeaa. Entisaikoina se oli yksinkertaisempaa. Korsetti tiukaksi ja sääntöjen mukainen leninki päälle. Korkeintaan itse sai vaikuttaa kankaan kuviointiin ja pitsien sijoitteluun. Nyt kun saa pukeutua niin kuin huvittaa – mikä minusta on valtavan ihana asia – joutuu myös etsimään itseään enemmän. Ja kun kaikki naiset etsivät itseään läpi elämän muodin tarjoamien naiskuvien virrassa, tyttöjen ohjaaminen pukeutumisessa jää sekin villiksi. Seurauksena on sitten ylilyöntejä, joihin itsekin olen matkan varrella sortunut: epäsopivia vaatteita, joissa näyttää a) suttuiselta, b) vaivautuneelta, c) ylipukeutuneelta, d) halvalta, e) kalvakalta, f) alipukeutuneelta, g) makkarankuoreen ahdetulta tursakkeelta.

Ja sitten on se seksikkyys. Kun pitäisi tuntea itsensä ihanaksi ja haluttavaksi, mutta oma tuntemus ei välttämättä synkronisoi todellisuuden kanssa. Voiko vanhempi naisihminen nätisti neuvoa nuorempaa, että hitu pitempi hame näyttäisi nätimmältä, leggingsit ei käy ilman pitkää paitaa tai että valkoisten housujen alla kannattaisi olla ihonväriset nimettömät tai että ylipäätään seksikkyys ei ole pukeutumiskysymys vaan tulee siitä, miten ihminen on sinut itsensä kanssa ja olemuksensa kantaa?

Palataan kuitenkin mieheen. Kunnollinen nykymies osaa hillitä vaistonsa vaikka naiselta puuttuisi kaikki vaatteet. Mutta etenkin töissä, missä kaikenlainen seksuaalinen ahdistelu on kiellettyä, on kohteliasta ja hyvien tapojen mukaista pukeutua asiallisesti. Sinänsä aika epämääräinen käsite sekin, siis asiallinen. Määritellään se vaikka nyt niin, että asiallista on sekä miesten että naisten pitää alusvaatteet pois näkyviltä työaikana. Vapaa-ajalla voi sitten taas etsiä itseään omalla vastuullaan.

Pappi on kansan omatunto

Saako pappi vastustaa virkavaltaa? Tähän kysymykseen olen törmännyt nyt muutaman viikon vähän väliä.

Oma käsitykseni papista ja pappina olemisen tavasta muotoutui lapsena jo ennen kuin pappeihin olin juurikaan törmännyt. Kastepappia en muista ja yhden kenkiä muistan katselleeni pöydän alla, jonne menin piiloon kun ujostutti. Mutta minulle luettiin isä Camilloa. Tiedättehän sen Giovanni Gurareschin mainion katolisen kirkon papin, jota Fernandel esittää yhtä mainioissa elokuvissa.

Isä Camillo oli kiihkeä, kirkolleen uskollinen pappi, joka vastustaa kommunismia. Asetelma tietysti ajan politiikassa oli kirkko vastaan kommunismi eli kristinusko vastaan ateismi. Mutta Guareschi tuo kirjassaan asiaan käytännön vivahteita. Pormestari Peppone on isä Camillon ikuinen kiistakumppani ja riivinrauta. Pappi vastustaa pormestarin kommunistisia hankkeita ja pormestari pyrkii mitätöimään kirkkoa. Ja sitten välillä tullaan ihmistasolle ratkaisemaan kyläläisten ongelmia: estämään poliittisesti liian intoutuneiden murhahankkeita, saattamaan rakastuneita yksiin... Siinä sivussa vedetään asettakin esiin ja isä Camillo vahvana miehenä pieksee kylänmiehiä pöydällä.

Pointtina on, että pormestari pitää isä Camillon kiinni realiteeteissa. Camillo taas on pormestarin omatunto. Ja papin omatunto on kirkon alttarilla roikkuva Kristus. Lempeästi Ristiinnaulittu huutelee Camilloa luokseen, nuhtelee ja palauttaa lähimmäisenrakkauteen. Pitää ison miehen tiellä. Välillä myös Pepponen.

Mutta he siis olivat katolilaisia. Se että luterilainen pappi ei saisi vastustaa virkavaltaa, perustuu tietenkin Martti Lutherin vallanjakoperiaatteeseen: on hengellinen valta ja maallinen valta eikä niitä pidä sekoittaa. Lutherin myöhemmällä iällä kirjoittama teos Maallisesta vallasta linjaa, että maallista valtaa on kaikkien toteltava eikä sitä saa vastustaa ellei sitten viranomainen toimi ilmeisen epäoikeudenmukaisesti ja vastoin evankeliumia. Silloinkin vastarinnan on oltava passiivista eikä saa tarttua aseisiin. Se on tietysti mielenkiintoinen näkemys mieheltä, joka itse eli pitkälti lainsuojattomana vastustettuaan viranomaisia. Tosin tietysti evankeliumin vuoksi ja ilman asetta.

Lutherin perusajatus tietysti on, kuten jo Raamattukin toteaa, että maallisen esivallan tehtävä on pitää yllä järjestystä. Sitähän se tekee parhaansa mukaan, mutta laahaa joskus kehityksestä jäljessä. Evankeliumi sen sijaan on ilosanoma siitä, että Jumalan valtakunta on murtautunut ihmisten maailmaan ja siitä pääsee osalliseksi. Sen lakina on rakkaus. Siinä mielessä pappi siis on kansan omatunto: missä rakkaus vaatii, pappi puuttuu. Ja Kristus on papin omatunto: missä pappi hairahtuu ajamaan omia asioitaan, Kristus korjaa.

Ja kaikessa tässä me ihmiset usein erehdymme, myös papit. Joten Kristus sanoisi, että armahdetaan toisiamme.

Isä Camillo kurmottaa Pepponea.

Pääsiäisen ihmiselämä

Ehkä olen katsonut liikaa televisiosarjoja pääsiäisenä. Visuaalisuus jotenkin jyllää jossain mieleni perällä. Yhtäkkiä vain aloin soveltaa sitä pääsiäiskertomukseenkin.

En ole koskaan oikein ollut pääsiäisihminen. Toki tunnen hyvin ja olen sisäistänyt pääsiäisen syvän teologisen merkityksen: ihmiskunnan sielujen pelastuksen. Mutta varsinaisesti se ei ole koskaan itse pyhäpäivinä koskettanut tunteitani. En ole milloinkaan tavoittanut kiirastorstain mustaa dramatiikkaa enkä pääsiäisaamun riemuhuudon tunnelmaa: "Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!" En osaa luontevasti yhtyä siihen. Olen huono tapakristitty muutenkin. Oma pääsiäisperinteeni on perheen kanssa oleilua ja ehtymätön määrä pääsiäismunia.

Ashton Kutcher toisi rooliin leikkisyyttä ja tunnetta ja jotain muutakin...

Nyt aloin kuitenkin miettiä Jeesuksen elämää elokuvana. Millaisista kohtauksista tarina rakentuu? Millaisia vivahteita näkyy henkilöiden kasvoilla. Mitä sellaista välittyy katseista, mitä ei sanota ääneen? (Jep. Ja tässä leffassa Jeesusta esittää Ashton Kutcher - tekisi roolista vähemmän pateettisen ja huomattavan inhimillisen :-)

Käsikirjoitus menisi näin. Jumala päättää syntyä ihmiseksi maailmaan. Ja sitten minua jo kiinnostaakin, millaista on elää reilut 30 vuotta ihmisenä ja olla samalla Jumala. Ja miksi? On maailmassa ollut lapsisaarnaajiakin, ja tuskinpa roomalaisilla olisi ollut ongelmaa sellaistakaan ristiinnaulita. Toisaalta 30 vuodessa ehtii perehtyä melkoisesti siihen, miltä tuntuu elää ihmisenä. Ehkä Jumala oli utelias.

Näen siis Jeesuksen leikkimässä kaveriensa kanssa piilosta pihalla, paimentamassa vuohia ja lampaita, halaamassa äitiään, kasvamassa, ihastumassa naapurin Rebekkaan. Puusepän töissä oli varmasti niitä päiviä, kun sormet oli verillä, oli tylsää ja raskasta, kun tuli mieleen että voi Luoja, ota minut jo pois täältä. Mutta välillä istuttiin ystävien kanssa syömässä ja juomassa ja laulettiin haikeita rakkauslauluja.

Kunnes Kaanaan häissä äiti tulee sanomaan, että viini on lopussa. Olen usein miettinyt sitä tilannetta. Jeesus tuiskahtaa, ettei hänen aikansa vielä ole. "Anna minun olla, nainen!" Se on miehen puhetta. Sellaisen, joka ei tahdo havahtua kuplastaan mihinkään ikävään. Mutta pakko on. Miehen on tehtävä mikä miehen on tehtävä. Sen tunteen tavoitan. Kun on otettava vastuu, kasvettava aikuiseksi, nähtävä vaivaa. Kun haluaa olla osa jotain suurempaa.

Kunhan iloiset veikot olisivat sitten tarpeeksi pitkään Pyhää maata kuljeksineet, päästäisiin lopulta ristiin ja sitä myöten loppukohtaukseen. Siinä olisi kohtaus, jota aina hätkähdän. Se, jossa ylösnoussut Jeesus kohtaa Maria Magdalenan. Maria itkee haudalla. Jeesus on kuollut, ja nyt on ruumiskin viety. Ja sitten Jeesus puhuttelee Mariaa. Toki tämä on valtavan ylösnousemusriemun tarina, mutta minusta tilanne on yksi maailmankirjallisuuden sydäntäsärkevimmistä kohtauksista. Jotain hyvin lämmintä on täytynyt olla Jeesuksen ja Maria Magdalenan välillä, kun hän ensimmäisenä tahtoo tälle ilmestyä. Ehkä Jumalalla on tunteet maailmanpelastusoperaationkin keskellä.

En ehkä tavoita pääsiäiskertomuksen uskonnollisia tunteita, mutta ihmistunteet tunnistan. Luopumisen tuskan, irti päästämisen. Sen että uhrautuu toisten puolesta, että luopuu illoista ystävien kesken, rakkaudesta, ihmisen kosketuksesta, jotta saa rakennettua jotain suurempaa hyvää toisille. Ymmärrän haikeuden, surun ja jälleennäkemisen riemun, johon kuitenkin kuuluu kaiho. Se on tehty, mutta silläkin tehdyllä on hintansa: jollei tarina sitten toistu jossain kaukana toisessa galaksissa, Jumalakin sai vain yhden ainoan ihmiselämän.

Huivi ja lumpio

Yhtäkkiä tartuin kaulassani olevaan pashminahuiviin ja aloin hätäisesti kietoa sitä hiuksilleni. Siinä ei ollut mitään järkeä, sillä en ollut astumassa sisään moskeijaan vaan ainoastaan moskeijan pihalle. Mutta pihalla vallitseva tunnelma oli niin hurmahenkinen ja kiihkeä, huivitettujen naisten tulva niin päälletunkeva, että toimin tunteen varassa. Turkkilainen seuralaiseni sähähti saman tien korvaani, että riisuisin huivin. Minun ei tarvinnut sitä käyttää.

Tähän istanbulilaiseen moskeijaan on haudattu pyhimys, jolta etenkin naiset tulvivat hakemaan apua elämänsä ongelmiin. Siksi paikalla tunkeili valtava määrä monenlaista huivitusta. Oli hienosti kietaistua silkkihuivia, arkisempaa ja sellaista, mikä jättää näkyviin vain kasvot. Huiviin yhdistyi sitten mielenkiintoisesti hyvin monenlaista pukeutumista leggingseistä muodottomaan kaapuun.

Olen aina vastustanut naisen huivittamista. Minusta jokaisella naisella pitäisi olla oikeus tuntea tuulen hivelevän hiuksiaan. Huivin käyttö voi olla pakotettua tai oma uskonnollinen valinta tai niin juurtunut tapa, että ilman sitä tuntee itsensä alastomaksi. Yhtä kaikki vastustan sen takana olevaa uskonnollista tulkintaa, joka ohjaa naista siihen, etenkin, kun samasta uskonnosta on myös huivitonta tulkintaa.

Silti en pysty tarjoamaan ihan yksinkertaista ratkaisua keskusteluun siitä, pitääkö länsimaalaisen vapaan naisen käyttää huivia valtiovierailulla. Keskusteluhan kiehahti, kun Marine Le Penin tapaaminen libanonilaisen suurmuftin kanssa peruuntui, koska Le Pen ei suostunut verhoutumaan huiviin.

Hyvän käytöksen perussääntö on: ”Talo elää tavallaan, vieras kulkee ajallaan.” Siis kun mennään kylään, noudatetaan isännän tapoja oli sitten kyse talosta tai maasta. Ongelma tulee tietysti silloin, jos itse tässä onnistun, mutta omaan kotiini tuleva vieras ei noudatakaan minun tapojani. Silloin häntä on lempeästi ohjattava tai hänet on lopulta todettava moukaksi, jota en kutsu kotiini toiste.

Uskonnolliset tavat ovat tietysti hankalampia kuin tavalliset käytöstavat. Ihmisellä liittyy niihin syvempiä näkökulmia, kuten puhtaus, synti ja taivasosan kadottaminen. Siksi esimerkiksi Iranin suurlähettiläs ei kättele linnanjuhlissa presidentin vaimoa vaan tervehtii muuten kohteliaasti ja ystävällisesti kumartaen. Juuri kohteliaisuus ja ystävällisyys paikkaavat tilannetta, kun uskonnolliset tavat joutuvat ristiriitaan.

Voin olla monta mieltä toisen uskonnollisista tavoista, mutta niiden vuoksi en voi kohdella toista ikään kuin hän olisi tyhmä, alempiarvoinen ja sivistymätön. Siksi en tarjoile hindulle nautaa enkä muslimille sikaa. Toisaalta pidän kohteliaana kysyä ensin, sillä ihmiset eivät nykyään itsestään selvästi noudata oman uskontonsa tapoja.

Kristityn kannaltahan tilanne on sillä tavalla erikoinen, ettei meillä juurikaan ole rajoittavia uskonnollisia pukeutumis- ja ruokasääntöjä. Me emme voi rukoilla ja palvoa toista Jumalaa – se on suurin piirtein se ainoa rikkomaton sääntö. On toki kristinuskon tulkintaa, joka kieltäytyy alkoholista tai veriletuista, mutta kristinuskon ydintä leimaa nimenomaan vapaus. Vapauteen meidät on vapautettu, joten emme saa minkään antaa hallita meitä. Olemme huivittomia, koska olemme kristittyjä. Toisaalta olemme vapaita myös vieraissa noudattamaan toisten sääntöjä, jos se edesauttaa asiaa jolla olemme.

Lopulta nämä ovat sydämen asioita. On kuunneltava sydämellä toista ja itseä. Kun pari päivää sitten astuin Istanbulin suurimpaan moskeijaan huivi päässä, polveen ulottuvassa hameessa ja sen päällä olevassa pitkässä takissa, paikallinen vartija osoitti polvilumpiotani ja kiiruhti ojentamaan minulle täyspitkää kertakäyttöhametta. ”Jätän väliin”, totesin ja käännyin kannoillani. Siinä kulki minun naisellinen ja uskonnollinen rajani.

Alt-Avioliitto

- Avioliitto on niin vaikea asia, ettei sitä opi kuin avioliittoleirillä! Jotenkin tuohon tapaan hyvin nuorta minua opasti muuan avioliittotyön pioneeri muinoin. Ja jatkoi, että kannattaa naida vain sellainen mies, joka heti lähtee kanssani avioliittoleirille.

Vaikealtahan tuo vaikuttaa, kun nykykeskustelua seuraa. Oikein hienosäädöksi kun menee, koko kysymys on lopulta ilmavaa kuin semantiikka. Juuri luin ehdotuksen, että valtio luopuisi avioliiton käsitteestä. Taustana oli se, että kun osalle kirkollisista ihmisistä on ongelmaa nimittää samaa sukupuolta olevien parisuhdetta... eikun sitoutuntta liittoa... vaimikäsenyton... avioliitoksi. Sana kun on varattu vain miehen ja naisen väliselle... ööö... parisuhteelle... sitoutuneelle liitolle.

Mutta mikäs ongelma tuo nyt on. Tänä nykyisenä alt-faktojen eli vaihtoehtoisten tosiasioiden aikana on ihan luvallista vaihtaa mikä tahansa johonkin paremmalta tuntuvaan.

Äitini, joka feministinä ärtyi toisinaan alistettuun asemaansa vaimoihmisenä, harjoitti alt-menetelmää aina, kun meille kotiin tuli väestökyselyjä. Siellä kun kysyttiin asemaa kotitaloudessa, hän tapasi ruksata vaihtoehdon: Syytinkiläinen. Minusta siinä oli jotain kansalaisrohkeaa.

Niinpä olen ajatellut ilmoittaa työskenteleväni päivätyön lisäksi toimitusjohtajana kahden hengen sosiaali- ja talousalan konsulttiyrityksessä nimeltä Perhe. Varatoimitusjohtajan kanssa luotsaamme siinä kahta oppisopimusharjoittelijaamme kohti oman yrityksen perustamista. Tämän lisäksi minulla on elämäni kannalta aivan olennaisia strategisia partnereita eli varhemmalta nimikkeeltään BFF.

Näiden dynaamisten nimitysten jälkeen tunnen oloni jotenkin paljon sutjakkaammaksi ja energisemmäksi. Leireilyn sijaan näpytän netistä esiin Forbesin ja lukaisen muutamat artikkelit bisnes- ja henkilöstösuhteiden hoitamisesta.

Tämäkin sinänsä hieno Sanomatalossa 31.1. pidetty paneeli kirkollisista vihkimisistä olisi ollut paljon simpsakampi alt-paneeli, jos oltaisiin käsitelty erilaisten liike- ja työsopimusten laatimista kahden hengen konsulttiyrityksissä. (Kuva Freija Özcan)