Pääsiäisen ihmiselämä

Ehkä olen katsonut liikaa televisiosarjoja pääsiäisenä. Visuaalisuus jotenkin jyllää jossain mieleni perällä. Yhtäkkiä vain aloin soveltaa sitä pääsiäiskertomukseenkin.

En ole koskaan oikein ollut pääsiäisihminen. Toki tunnen hyvin ja olen sisäistänyt pääsiäisen syvän teologisen merkityksen: ihmiskunnan sielujen pelastuksen. Mutta varsinaisesti se ei ole koskaan itse pyhäpäivinä koskettanut tunteitani. En ole milloinkaan tavoittanut kiirastorstain mustaa dramatiikkaa enkä pääsiäisaamun riemuhuudon tunnelmaa: "Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!" En osaa luontevasti yhtyä siihen. Olen huono tapakristitty muutenkin. Oma pääsiäisperinteeni on perheen kanssa oleilua ja ehtymätön määrä pääsiäismunia.

Ashton Kutcher toisi rooliin leikkisyyttä ja tunnetta ja jotain muutakin...

Nyt aloin kuitenkin miettiä Jeesuksen elämää elokuvana. Millaisista kohtauksista tarina rakentuu? Millaisia vivahteita näkyy henkilöiden kasvoilla. Mitä sellaista välittyy katseista, mitä ei sanota ääneen? (Jep. Ja tässä leffassa Jeesusta esittää Ashton Kutcher - tekisi roolista vähemmän pateettisen ja huomattavan inhimillisen :-)

Käsikirjoitus menisi näin. Jumala päättää syntyä ihmiseksi maailmaan. Ja sitten minua jo kiinnostaakin, millaista on elää reilut 30 vuotta ihmisenä ja olla samalla Jumala. Ja miksi? On maailmassa ollut lapsisaarnaajiakin, ja tuskinpa roomalaisilla olisi ollut ongelmaa sellaistakaan ristiinnaulita. Toisaalta 30 vuodessa ehtii perehtyä melkoisesti siihen, miltä tuntuu elää ihmisenä. Ehkä Jumala oli utelias.

Näen siis Jeesuksen leikkimässä kaveriensa kanssa piilosta pihalla, paimentamassa vuohia ja lampaita, halaamassa äitiään, kasvamassa, ihastumassa naapurin Rebekkaan. Puusepän töissä oli varmasti niitä päiviä, kun sormet oli verillä, oli tylsää ja raskasta, kun tuli mieleen että voi Luoja, ota minut jo pois täältä. Mutta välillä istuttiin ystävien kanssa syömässä ja juomassa ja laulettiin haikeita rakkauslauluja.

Kunnes Kaanaan häissä äiti tulee sanomaan, että viini on lopussa. Olen usein miettinyt sitä tilannetta. Jeesus tuiskahtaa, ettei hänen aikansa vielä ole. "Anna minun olla, nainen!" Se on miehen puhetta. Sellaisen, joka ei tahdo havahtua kuplastaan mihinkään ikävään. Mutta pakko on. Miehen on tehtävä mikä miehen on tehtävä. Sen tunteen tavoitan. Kun on otettava vastuu, kasvettava aikuiseksi, nähtävä vaivaa. Kun haluaa olla osa jotain suurempaa.

Kunhan iloiset veikot olisivat sitten tarpeeksi pitkään Pyhää maata kuljeksineet, päästäisiin lopulta ristiin ja sitä myöten loppukohtaukseen. Siinä olisi kohtaus, jota aina hätkähdän. Se, jossa ylösnoussut Jeesus kohtaa Maria Magdalenan. Maria itkee haudalla. Jeesus on kuollut, ja nyt on ruumiskin viety. Ja sitten Jeesus puhuttelee Mariaa. Toki tämä on valtavan ylösnousemusriemun tarina, mutta minusta tilanne on yksi maailmankirjallisuuden sydäntäsärkevimmistä kohtauksista. Jotain hyvin lämmintä on täytynyt olla Jeesuksen ja Maria Magdalenan välillä, kun hän ensimmäisenä tahtoo tälle ilmestyä. Ehkä Jumalalla on tunteet maailmanpelastusoperaationkin keskellä.

En ehkä tavoita pääsiäiskertomuksen uskonnollisia tunteita, mutta ihmistunteet tunnistan. Luopumisen tuskan, irti päästämisen. Sen että uhrautuu toisten puolesta, että luopuu illoista ystävien kesken, rakkaudesta, ihmisen kosketuksesta, jotta saa rakennettua jotain suurempaa hyvää toisille. Ymmärrän haikeuden, surun ja jälleennäkemisen riemun, johon kuitenkin kuuluu kaiho. Se on tehty, mutta silläkin tehdyllä on hintansa: jollei tarina sitten toistu jossain kaukana toisessa galaksissa, Jumalakin sai vain yhden ainoan ihmiselämän.