Pelargoniaihminen

Ei voi mitään. Olen pelargoniaihminen. Yritin kyllä tänä kesänä uutta. Hankin parvekkeelle punaisia neilikoita, mansikan ja jonkun sinisen amppelikukan. Emme tulleet toimeen keskenämme. En osannut kastella niitä oikein, ja jotenkin koko parveke tuntui väärältä. Sitten huomasin katselevani haikeasti ystävien pelargonioita.

Kun neilikat lopullisesti nuupahtivat, marssin kukkatalon tuoksuvien pöytien ääreen. Ja huomasin olevani punaisten pelargonioiden ihminen. Olin miettinyt vaaleanpunaista, mutta poistuin kaksi punaista kassissani - sellainen minulla oli useamman vuoden ja sain sen talvehtimaankin kunnes yhtäkkiä sain päähäni kokeilla uusia hullutuksia.

Kotiin palattuani huomasin itsessäni oudon rauhan. Nyt parveke on niin kuin pitää, ja voin istahtaa sinne sohvalle kirjoittamaan ja juomaan kahvia. On kotoista, niin kotoista, että tunteen juuret tulevat taatusti jostain hyvin kaukaa. Tiedättehän: mummolan kuisti, pelargoniat, Myrna-kupit ja pulla - tai meillä kotopuolessa leipäjuusto ja kampanisu. Siis jotain kiireetöntä ja turvallista.

Samaa tutkiskelua jatkaessani huomasin olevani myös kylpyammeihminen. Laulakoot suihkussa seisovat aarioita, minä haluan istua lirumassa suihkuveden alla ammeessa ja ratkaista siinä maailman ongelmia. Se on niin kuin olisi kohdussa taas tai lapsuudenkodin ammeen posliiniseinämien suojassa. Rauhassa häiritsevältä maailmalta.

Jos saan tämän pelargonian talvehtimaan vielä vuosia, saanko parvekkeeni alle joskus mummona myös lemmestä laulavan katusoittajan? (Kuva Freija Özcan)

Kuinka monet asiat, joista pitää, lopulta juontavat juurensa lapsuuden hyviin kokemuksiin? Kuinka moni niistä muuttuu elämän varrella, kun tilalle tulee uusi hyvä kokemus? Kertautuuko se sitten omille lapsilleni?

- Minä olen kylpyammeihminen, tuumi lapseni kun kävi kesälomalla hotellihuoneen suihkussa.

Niin se elämän kiertokulku jatkuu.