lauantai 22. huhtikuuta 2017

Pappi on kansan omatunto

Saako pappi vastustaa virkavaltaa? Tähän kysymykseen olen törmännyt nyt muutaman viikon vähän väliä.

Oma käsitykseni papista ja pappina olemisen tavasta muotoutui lapsena jo ennen kuin pappeihin olin juurikaan törmännyt. Kastepappia en muista ja yhden kenkiä muistan katselleeni pöydän alla, jonne menin piiloon kun ujostutti. Mutta minulle luettiin isä Camilloa. Tiedättehän sen Giovanni Gurareschin mainion katolisen kirkon papin, jota Fernandel esittää yhtä mainioissa elokuvissa.

Isä Camillo oli kiihkeä, kirkolleen uskollinen pappi, joka vastustaa kommunismia. Asetelma tietysti ajan politiikassa oli kirkko vastaan kommunismi eli kristinusko vastaan ateismi. Mutta Guareschi tuo kirjassaan asiaan käytännön vivahteita. Pormestari Peppone on isä Camillon ikuinen kiistakumppani ja riivinrauta. Pappi vastustaa pormestarin kommunistisia hankkeita ja pormestari pyrkii mitätöimään kirkkoa. Ja sitten välillä tullaan ihmistasolle ratkaisemaan kyläläisten ongelmia: estämään poliittisesti liian intoutuneiden murhahankkeita, saattamaan rakastuneita yksiin... Siinä sivussa vedetään asettakin esiin ja isä Camillo vahvana miehenä pieksee kylänmiehiä pöydällä.

Pointtina on, että pormestari pitää isä Camillon kiinni realiteeteissa. Camillo taas on pormestarin omatunto. Ja papin omatunto on kirkon alttarilla roikkuva Kristus. Lempeästi Ristiinnaulittu huutelee Camilloa luokseen, nuhtelee ja palauttaa lähimmäisenrakkauteen. Pitää ison miehen tiellä. Välillä myös Pepponen.

Mutta he siis olivat katolilaisia. Se että luterilainen pappi ei saisi vastustaa virkavaltaa, perustuu tietenkin Martti Lutherin vallanjakoperiaatteeseen: on hengellinen valta ja maallinen valta eikä niitä pidä sekoittaa. Lutherin myöhemmällä iällä kirjoittama teos Maallisesta vallasta linjaa, että maallista valtaa on kaikkien toteltava eikä sitä saa vastustaa ellei sitten viranomainen toimi ilmeisen epäoikeudenmukaisesti ja vastoin evankeliumia. Silloinkin vastarinnan on oltava passiivista eikä saa tarttua aseisiin. Se on tietysti mielenkiintoinen näkemys mieheltä, joka itse eli pitkälti lainsuojattomana vastustettuaan viranomaisia. Tosin tietysti evankeliumin vuoksi ja ilman asetta.

Lutherin perusajatus tietysti on, kuten jo Raamattukin toteaa, että maallisen esivallan tehtävä on pitää yllä järjestystä. Sitähän se tekee parhaansa mukaan, mutta laahaa joskus kehityksestä jäljessä. Evankeliumi sen sijaan on ilosanoma siitä, että Jumalan valtakunta on murtautunut ihmisten maailmaan ja siitä pääsee osalliseksi. Sen lakina on rakkaus. Siinä mielessä pappi siis on kansan omatunto: missä rakkaus vaatii, pappi puuttuu. Ja Kristus on papin omatunto: missä pappi hairahtuu ajamaan omia asioitaan, Kristus korjaa.

Ja kaikessa tässä me ihmiset usein erehdymme, myös papit. Joten Kristus sanoisi, että armahdetaan toisiamme.

Isä Camillo kurmottaa Pepponea.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti