maanantai 27. helmikuuta 2017

Huivi ja lumpio

Yhtäkkiä tartuin kaulassani olevaan pashminahuiviin ja aloin hätäisesti kietoa sitä hiuksilleni. Siinä ei ollut mitään järkeä, sillä en ollut astumassa sisään moskeijaan vaan ainoastaan moskeijan pihalle. Mutta pihalla vallitseva tunnelma oli niin hurmahenkinen ja kiihkeä, huivitettujen naisten tulva niin päälletunkeva, että toimin tunteen varassa. Turkkilainen seuralaiseni sähähti saman tien korvaani, että riisuisin huivin. Minun ei tarvinnut sitä käyttää.

Tähän istanbulilaiseen moskeijaan on haudattu pyhimys, jolta etenkin naiset tulvivat hakemaan apua elämänsä ongelmiin. Siksi paikalla tunkeili valtava määrä monenlaista huivitusta. Oli hienosti kietaistua silkkihuivia, arkisempaa ja sellaista, mikä jättää näkyviin vain kasvot. Huiviin yhdistyi sitten mielenkiintoisesti hyvin monenlaista pukeutumista leggingseistä muodottomaan kaapuun.

Olen aina vastustanut naisen huivittamista. Minusta jokaisella naisella pitäisi olla oikeus tuntea tuulen hivelevän hiuksiaan. Huivin käyttö voi olla pakotettua tai oma uskonnollinen valinta tai niin juurtunut tapa, että ilman sitä tuntee itsensä alastomaksi. Yhtä kaikki vastustan sen takana olevaa uskonnollista tulkintaa, joka ohjaa naista siihen, etenkin, kun samasta uskonnosta on myös huivitonta tulkintaa.

Silti en pysty tarjoamaan ihan yksinkertaista ratkaisua keskusteluun siitä, pitääkö länsimaalaisen vapaan naisen käyttää huivia valtiovierailulla. Keskusteluhan kiehahti, kun Marine Le Penin tapaaminen libanonilaisen suurmuftin kanssa peruuntui, koska Le Pen ei suostunut verhoutumaan huiviin.

Hyvän käytöksen perussääntö on: ”Talo elää tavallaan, vieras kulkee ajallaan.” Siis kun mennään kylään, noudatetaan isännän tapoja oli sitten kyse talosta tai maasta. Ongelma tulee tietysti silloin, jos itse tässä onnistun, mutta omaan kotiini tuleva vieras ei noudatakaan minun tapojani. Silloin häntä on lempeästi ohjattava tai hänet on lopulta todettava moukaksi, jota en kutsu kotiini toiste.

Uskonnolliset tavat ovat tietysti hankalampia kuin tavalliset käytöstavat. Ihmisellä liittyy niihin syvempiä näkökulmia, kuten puhtaus, synti ja taivasosan kadottaminen. Siksi esimerkiksi Iranin suurlähettiläs ei kättele linnanjuhlissa presidentin vaimoa vaan tervehtii muuten kohteliaasti ja ystävällisesti kumartaen. Juuri kohteliaisuus ja ystävällisyys paikkaavat tilannetta, kun uskonnolliset tavat joutuvat ristiriitaan.

Voin olla monta mieltä toisen uskonnollisista tavoista, mutta niiden vuoksi en voi kohdella toista ikään kuin hän olisi tyhmä, alempiarvoinen ja sivistymätön. Siksi en tarjoile hindulle nautaa enkä muslimille sikaa. Toisaalta pidän kohteliaana kysyä ensin, sillä ihmiset eivät nykyään itsestään selvästi noudata oman uskontonsa tapoja.

Kristityn kannaltahan tilanne on sillä tavalla erikoinen, ettei meillä juurikaan ole rajoittavia uskonnollisia pukeutumis- ja ruokasääntöjä. Me emme voi rukoilla ja palvoa toista Jumalaa – se on suurin piirtein se ainoa rikkomaton sääntö. On toki kristinuskon tulkintaa, joka kieltäytyy alkoholista tai veriletuista, mutta kristinuskon ydintä leimaa nimenomaan vapaus. Vapauteen meidät on vapautettu, joten emme saa minkään antaa hallita meitä. Olemme huivittomia, koska olemme kristittyjä. Toisaalta olemme vapaita myös vieraissa noudattamaan toisten sääntöjä, jos se edesauttaa asiaa jolla olemme.


Lopulta nämä ovat sydämen asioita. On kuunneltava sydämellä toista ja itseä. Kun pari päivää sitten astuin Istanbulin suurimpaan moskeijaan huivi päässä, polveen ulottuvassa hameessa ja sen päällä olevassa pitkässä takissa, paikallinen vartija osoitti polvilumpiotani ja kiiruhti ojentamaan minulle täyspitkää kertakäyttöhametta. ”Jätän väliin”, totesin ja käännyin kannoillani. Siinä kulki minun naisellinen ja uskonnollinen rajani.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti