lauantai 22. huhtikuuta 2017

Pappi on kansan omatunto

Saako pappi vastustaa virkavaltaa? Tähän kysymykseen olen törmännyt nyt muutaman viikon vähän väliä.

Oma käsitykseni papista ja pappina olemisen tavasta muotoutui lapsena jo ennen kuin pappeihin olin juurikaan törmännyt. Kastepappia en muista ja yhden kenkiä muistan katselleeni pöydän alla, jonne menin piiloon kun ujostutti. Mutta minulle luettiin isä Camilloa. Tiedättehän sen Giovanni Gurareschin mainion katolisen kirkon papin, jota Fernandel esittää yhtä mainioissa elokuvissa.

Isä Camillo oli kiihkeä, kirkolleen uskollinen pappi, joka vastustaa kommunismia. Asetelma tietysti ajan politiikassa oli kirkko vastaan kommunismi eli kristinusko vastaan ateismi. Mutta Guareschi tuo kirjassaan asiaan käytännön vivahteita. Pormestari Peppone on isä Camillon ikuinen kiistakumppani ja riivinrauta. Pappi vastustaa pormestarin kommunistisia hankkeita ja pormestari pyrkii mitätöimään kirkkoa. Ja sitten välillä tullaan ihmistasolle ratkaisemaan kyläläisten ongelmia: estämään poliittisesti liian intoutuneiden murhahankkeita, saattamaan rakastuneita yksiin... Siinä sivussa vedetään asettakin esiin ja isä Camillo vahvana miehenä pieksee kylänmiehiä pöydällä.

Pointtina on, että pormestari pitää isä Camillon kiinni realiteeteissa. Camillo taas on pormestarin omatunto. Ja papin omatunto on kirkon alttarilla roikkuva Kristus. Lempeästi Ristiinnaulittu huutelee Camilloa luokseen, nuhtelee ja palauttaa lähimmäisenrakkauteen. Pitää ison miehen tiellä. Välillä myös Pepponen.

Mutta he siis olivat katolilaisia. Se että luterilainen pappi ei saisi vastustaa virkavaltaa, perustuu tietenkin Martti Lutherin vallanjakoperiaatteeseen: on hengellinen valta ja maallinen valta eikä niitä pidä sekoittaa. Lutherin myöhemmällä iällä kirjoittama teos Maallisesta vallasta linjaa, että maallista valtaa on kaikkien toteltava eikä sitä saa vastustaa ellei sitten viranomainen toimi ilmeisen epäoikeudenmukaisesti ja vastoin evankeliumia. Silloinkin vastarinnan on oltava passiivista eikä saa tarttua aseisiin. Se on tietysti mielenkiintoinen näkemys mieheltä, joka itse eli pitkälti lainsuojattomana vastustettuaan viranomaisia. Tosin tietysti evankeliumin vuoksi ja ilman asetta.

Lutherin perusajatus tietysti on, kuten jo Raamattukin toteaa, että maallisen esivallan tehtävä on pitää yllä järjestystä. Sitähän se tekee parhaansa mukaan, mutta laahaa joskus kehityksestä jäljessä. Evankeliumi sen sijaan on ilosanoma siitä, että Jumalan valtakunta on murtautunut ihmisten maailmaan ja siitä pääsee osalliseksi. Sen lakina on rakkaus. Siinä mielessä pappi siis on kansan omatunto: missä rakkaus vaatii, pappi puuttuu. Ja Kristus on papin omatunto: missä pappi hairahtuu ajamaan omia asioitaan, Kristus korjaa.

Ja kaikessa tässä me ihmiset usein erehdymme, myös papit. Joten Kristus sanoisi, että armahdetaan toisiamme.

Isä Camillo kurmottaa Pepponea.



sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäisen ihmiselämä

Ehkä olen katsonut liikaa televisiosarjoja pääsiäisenä. Visuaalisuus jotenkin jyllää jossain mieleni perällä. Yhtäkkiä vain aloin soveltaa sitä pääsiäiskertomukseenkin.

En ole koskaan oikein ollut pääsiäisihminen. Toki tunnen hyvin ja olen sisäistänyt pääsiäisen syvän teologisen merkityksen: ihmiskunnan sielujen pelastuksen. Mutta varsinaisesti se ei ole koskaan itse pyhäpäivinä koskettanut tunteitani. En ole milloinkaan tavoittanut kiirastorstain mustaa dramatiikkaa enkä pääsiäisaamun riemuhuudon tunnelmaa: "Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!" En osaa luontevasti yhtyä siihen. Olen huono tapakristitty muutenkin. Oma pääsiäisperinteeni on perheen kanssa oleilua ja ehtymätön määrä pääsiäismunia.

Ashton Kutcher toisi rooliin leikkisyyttä ja tunnetta ja jotain muutakin...
Nyt aloin kuitenkin miettiä Jeesuksen elämää elokuvana. Millaisista kohtauksista tarina rakentuu? Millaisia vivahteita näkyy henkilöiden kasvoilla. Mitä sellaista välittyy katseista, mitä ei sanota ääneen? (Jep. Ja tässä leffassa Jeesusta esittää Ashton Kutcher - tekisi roolista vähemmän pateettisen ja huomattavan inhimillisen :-)

Käsikirjoitus menisi näin. Jumala päättää syntyä ihmiseksi maailmaan. Ja sitten minua jo kiinnostaakin, millaista on elää reilut 30 vuotta ihmisenä ja olla samalla Jumala. Ja miksi? On maailmassa ollut lapsisaarnaajiakin, ja tuskinpa roomalaisilla olisi ollut ongelmaa sellaistakaan ristiinnaulita. Toisaalta 30 vuodessa ehtii perehtyä melkoisesti siihen, miltä tuntuu elää ihmisenä. Ehkä Jumala oli utelias.

Näen siis Jeesuksen leikkimässä kaveriensa kanssa piilosta pihalla, paimentamassa vuohia ja lampaita, halaamassa äitiään, kasvamassa, ihastumassa naapurin Rebekkaan. Puusepän töissä oli varmasti niitä päiviä, kun sormet oli verillä, oli tylsää ja raskasta, kun tuli mieleen että voi Luoja, ota minut jo pois täältä. Mutta välillä istuttiin ystävien kanssa syömässä ja juomassa ja laulettiin haikeita rakkauslauluja.

Kunnes Kaanaan häissä äiti tulee sanomaan, että viini on lopussa. Olen usein miettinyt sitä tilannetta. Jeesus tuiskahtaa, ettei hänen aikansa vielä ole. "Anna minun olla, nainen!" Se on miehen puhetta. Sellaisen, joka ei tahdo havahtua kuplastaan mihinkään ikävään. Mutta pakko on. Miehen on tehtävä mikä miehen on tehtävä. Sen tunteen tavoitan. Kun on otettava vastuu, kasvettava aikuiseksi, nähtävä vaivaa. Kun haluaa olla osa jotain suurempaa.

Kunhan iloiset veikot olisivat sitten tarpeeksi pitkään Pyhää maata kuljeksineet, päästäisiin lopulta ristiin ja sitä myöten loppukohtaukseen. Siinä olisi kohtaus, jota aina hätkähdän. Se, jossa ylösnoussut Jeesus kohtaa Maria Magdalenan. Maria itkee haudalla. Jeesus on kuollut, ja nyt on ruumiskin viety. Ja sitten Jeesus puhuttelee Mariaa. Toki tämä on valtavan ylösnousemusriemun tarina, mutta minusta tilanne on yksi maailmankirjallisuuden sydäntäsärkevimmistä kohtauksista. Jotain hyvin lämmintä on täytynyt olla Jeesuksen ja Maria Magdalenan välillä, kun hän ensimmäisenä tahtoo tälle ilmestyä. Ehkä Jumalalla on tunteet maailmanpelastusoperaationkin keskellä.

En ehkä tavoita pääsiäiskertomuksen uskonnollisia tunteita, mutta ihmistunteet tunnistan. Luopumisen tuskan, irti päästämisen. Sen että uhrautuu toisten puolesta, että luopuu illoista ystävien kesken, rakkaudesta, ihmisen kosketuksesta, jotta saa rakennettua jotain suurempaa hyvää toisille. Ymmärrän haikeuden, surun ja jälleennäkemisen riemun, johon kuitenkin kuuluu kaiho. Se on tehty, mutta silläkin tehdyllä on hintansa: jollei tarina sitten toistu jossain kaukana toisessa galaksissa, Jumalakin sai vain yhden ainoan ihmiselämän.







maanantai 27. helmikuuta 2017

Huivi ja lumpio

Yhtäkkiä tartuin kaulassani olevaan pashminahuiviin ja aloin hätäisesti kietoa sitä hiuksilleni. Siinä ei ollut mitään järkeä, sillä en ollut astumassa sisään moskeijaan vaan ainoastaan moskeijan pihalle. Mutta pihalla vallitseva tunnelma oli niin hurmahenkinen ja kiihkeä, huivitettujen naisten tulva niin päälletunkeva, että toimin tunteen varassa. Turkkilainen seuralaiseni sähähti saman tien korvaani, että riisuisin huivin. Minun ei tarvinnut sitä käyttää.

Tähän istanbulilaiseen moskeijaan on haudattu pyhimys, jolta etenkin naiset tulvivat hakemaan apua elämänsä ongelmiin. Siksi paikalla tunkeili valtava määrä monenlaista huivitusta. Oli hienosti kietaistua silkkihuivia, arkisempaa ja sellaista, mikä jättää näkyviin vain kasvot. Huiviin yhdistyi sitten mielenkiintoisesti hyvin monenlaista pukeutumista leggingseistä muodottomaan kaapuun.

Olen aina vastustanut naisen huivittamista. Minusta jokaisella naisella pitäisi olla oikeus tuntea tuulen hivelevän hiuksiaan. Huivin käyttö voi olla pakotettua tai oma uskonnollinen valinta tai niin juurtunut tapa, että ilman sitä tuntee itsensä alastomaksi. Yhtä kaikki vastustan sen takana olevaa uskonnollista tulkintaa, joka ohjaa naista siihen, etenkin, kun samasta uskonnosta on myös huivitonta tulkintaa.

Silti en pysty tarjoamaan ihan yksinkertaista ratkaisua keskusteluun siitä, pitääkö länsimaalaisen vapaan naisen käyttää huivia valtiovierailulla. Keskusteluhan kiehahti, kun Marine Le Penin tapaaminen libanonilaisen suurmuftin kanssa peruuntui, koska Le Pen ei suostunut verhoutumaan huiviin.

Hyvän käytöksen perussääntö on: ”Talo elää tavallaan, vieras kulkee ajallaan.” Siis kun mennään kylään, noudatetaan isännän tapoja oli sitten kyse talosta tai maasta. Ongelma tulee tietysti silloin, jos itse tässä onnistun, mutta omaan kotiini tuleva vieras ei noudatakaan minun tapojani. Silloin häntä on lempeästi ohjattava tai hänet on lopulta todettava moukaksi, jota en kutsu kotiini toiste.

Uskonnolliset tavat ovat tietysti hankalampia kuin tavalliset käytöstavat. Ihmisellä liittyy niihin syvempiä näkökulmia, kuten puhtaus, synti ja taivasosan kadottaminen. Siksi esimerkiksi Iranin suurlähettiläs ei kättele linnanjuhlissa presidentin vaimoa vaan tervehtii muuten kohteliaasti ja ystävällisesti kumartaen. Juuri kohteliaisuus ja ystävällisyys paikkaavat tilannetta, kun uskonnolliset tavat joutuvat ristiriitaan.

Voin olla monta mieltä toisen uskonnollisista tavoista, mutta niiden vuoksi en voi kohdella toista ikään kuin hän olisi tyhmä, alempiarvoinen ja sivistymätön. Siksi en tarjoile hindulle nautaa enkä muslimille sikaa. Toisaalta pidän kohteliaana kysyä ensin, sillä ihmiset eivät nykyään itsestään selvästi noudata oman uskontonsa tapoja.

Kristityn kannaltahan tilanne on sillä tavalla erikoinen, ettei meillä juurikaan ole rajoittavia uskonnollisia pukeutumis- ja ruokasääntöjä. Me emme voi rukoilla ja palvoa toista Jumalaa – se on suurin piirtein se ainoa rikkomaton sääntö. On toki kristinuskon tulkintaa, joka kieltäytyy alkoholista tai veriletuista, mutta kristinuskon ydintä leimaa nimenomaan vapaus. Vapauteen meidät on vapautettu, joten emme saa minkään antaa hallita meitä. Olemme huivittomia, koska olemme kristittyjä. Toisaalta olemme vapaita myös vieraissa noudattamaan toisten sääntöjä, jos se edesauttaa asiaa jolla olemme.


Lopulta nämä ovat sydämen asioita. On kuunneltava sydämellä toista ja itseä. Kun pari päivää sitten astuin Istanbulin suurimpaan moskeijaan huivi päässä, polveen ulottuvassa hameessa ja sen päällä olevassa pitkässä takissa, paikallinen vartija osoitti polvilumpiotani ja kiiruhti ojentamaan minulle täyspitkää kertakäyttöhametta. ”Jätän väliin”, totesin ja käännyin kannoillani. Siinä kulki minun naisellinen ja uskonnollinen rajani.


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Alt-Avioliitto

- Avioliitto on niin vaikea asia, ettei sitä opi kuin avioliittoleirillä! Jotenkin tuohon tapaan hyvin nuorta minua opasti muuan avioliittotyön pioneeri muinoin. Ja jatkoi, että kannattaa naida vain sellainen mies, joka heti lähtee kanssani avioliittoleirille.

Vaikealtahan tuo vaikuttaa, kun nykykeskustelua seuraa. Oikein hienosäädöksi kun menee, koko kysymys on lopulta ilmavaa kuin semantiikka. Juuri luin ehdotuksen, että valtio luopuisi avioliiton käsitteestä. Taustana oli se, että kun osalle kirkollisista ihmisistä on ongelmaa nimittää samaa sukupuolta olevien parisuhdetta... eikun sitoutuntta liittoa... vaimikäsenyton... avioliitoksi. Sana kun on varattu vain miehen ja naisen väliselle... ööö... parisuhteelle... sitoutuneelle liitolle.

Mutta mikäs ongelma tuo nyt on. Tänä nykyisenä alt-faktojen eli vaihtoehtoisten tosiasioiden aikana on ihan luvallista vaihtaa mikä tahansa johonkin paremmalta tuntuvaan.

Äitini, joka feministinä ärtyi toisinaan alistettuun asemaansa vaimoihmisenä, harjoitti alt-menetelmää aina, kun meille kotiin tuli väestökyselyjä. Siellä kun kysyttiin asemaa kotitaloudessa, hän tapasi ruksata vaihtoehdon: Syytinkiläinen. Minusta siinä oli jotain kansalaisrohkeaa.

Niinpä olen ajatellut ilmoittaa työskenteleväni päivätyön lisäksi toimitusjohtajana kahden hengen sosiaali- ja talousalan konsulttiyrityksessä nimeltä Perhe. Varatoimitusjohtajan kanssa luotsaamme siinä kahta oppisopimusharjoittelijaamme kohti oman yrityksen perustamista. Tämän lisäksi minulla on elämäni kannalta aivan olennaisia strategisia partnereita eli varhemmalta nimikkeeltään BFF.

Näiden dynaamisten nimitysten jälkeen tunnen oloni jotenkin paljon sutjakkaammaksi ja energisemmäksi. Leireilyn sijaan näpytän netistä esiin Forbesin ja lukaisen muutamat artikkelit bisnes- ja henkilöstösuhteiden hoitamisesta.


Tämäkin sinänsä hieno Sanomatalossa 31.1. pidetty paneeli kirkollisista vihkimisistä olisi ollut paljon simpsakampi alt-paneeli, jos oltaisiin käsitelty erilaisten liike- ja työsopimusten laatimista kahden hengen konsulttiyrityksissä. (Kuva Freija Özcan)

perjantai 30. joulukuuta 2016

Elämää muuttava taika

Yritän juuri kaivautua esiin laiskuuden ja itsetutkiskelun suosta. Joululomalla olen nukkunut puolen vuoden univelat, käsitellyt unissani kaikki alitajunnan sotkut ja mitä ilmeisimmin löysyttänyt lihaksistoni lopullisesti.

Sen sijaan mieli hyrrää kuin Singeri. Elämää muuttavien elokuvien lisäksi pitkin taloa lojuu kolme kirjaa, joita luen vuorotellen. Aamiaisella (siis puoliltapäivin) tavaan Nora Robertsin hömppäkirjaa ruotsiksi, koska pakkoruotsin kunniaksi ajattelin elvyttää vanhan taidon ja hömpällä se käy helpoiten. Javisst!

Päivällä ahmin Sarah Knightin kaiken muuttavaa teosta The Life-Changing Magic of Not Giving a F*ck, minkä seurauksena paras ystäväni kyselee varovasti onko hän joutunut Not giving a Fuck -listalleni kun en vastaa puhelimeen. Mainio kirja, aivan liian amerikkalainen, mutta periaate on loistava: listaa asiat, työasiat, tutut ja ystävät ja perheasiat sen mukaan, mihin haluat käyttää energiaa ja aikaa ja mihin et. Puhdistavaa. Ja sitten sanot kohteliaasti ja empaattisesti ei tai kyllä. Simppeliä. Ja kun tajuat, miten paljon aikaa ja energiaa sinulle vapautuu muuhun, lakkaat tuntemasta syyllisyyttä ei-sanasta.

Samaa sarjaa on sitten se kolmas kirja, jota luen ties monettako kertaa iltaisin. Harry Potter ja Feeniksin kilta ei kerro vain siitä, miten Voldemort taas kukistetaan, vaan siitä, miten ihminen joutuu selviämään hyvin monenlaisten ihmisten kanssa ja miten loppujen lopuksi jokainen on omien valintojensa summa. Voit olla teeskentelijä ja mielistelijä tai voit nähdä jokaisen olennon arvon vähäisimmästä suurimpaan ja ymmärtää, että itsessäsikin niin kuin kaikissa on sekä pimeyttä että valoa.

Näillä eväillä lähden tulevaan vuoteen, kunhan kaivaudun ulos sohvatyynyistä, nypin kulmakarvani ja laitan kynteni kuntoon. Elämä on valintoja. Valitsen sen, mikä tekee minusta aidomman, onnellisemman ja paremman ihmisen.

Kuva: Freija Özcan

perjantai 23. joulukuuta 2016

Olipa kerran Jumalan tarina

Tuntui kovin tyhjältä. Suljin seitsemännen ja samalla viimeisen Harry Potter -kirjan. Mitäs nyt sitten? Jäin kaipaamaan puhuvia maalauksia, kipittäviä menninkäisiä, kotitonttujen loihtimia jouluaterioita, kaikkea taikaa, mitä tässä maailmassa ei ole.

Vaikka onhan sitä. Yhtäkkiä ymmärsin, että olenhan osa elämää suurempaa tarinaa. Ehkä seinälläni ei ole puhuvaa maalausta, mutta yöpöydälläni on puhuva kirja. Sen ääni vain on sydämin kuultava. Ja onhan kaikkeudessa taikaa. Ei ehkä keijuja ja menninkäisiä, mutta enkeleitä ja Jumala, tuonoloinen ulottuvuus, joka etenkin jouluna koskettaa tämänpuoleista maailmaa.

- Nätti satu. Mutta eihän tuohon voi uskoa, sanoo joku. Varmaan sama, joka ei usko neitseestäsyntymiseen, vedenpäälläkävelyyn, leipienlisäämiseen eikä ylösnousemukseen. Paha väittää vastaan. Ne ovat ihmeellisiä tarinoita.

Mutta jokaisen oikein hyvän tarinan mielikuvituksellistenkin yksityiskohtien ja kerrostumien ytimessä on hirveän hieno totuus. Sen takia niitä rakastetaan. Sen takia ne puhuvat ihmiselle. Vaikka rakastan Harry Potteria kaiken sen ihanan taikahörhelön takia, syvimmiltäni rakastan sitä siksi, että se puhuu oikeasta rakkaudesta, uskollisuudesta, johtajuudesta ja hyvyyden voimasta.

Siksi rakastan joulun satua, joka kasvaa pääsiäisen tarinaksi ja siitä Jumalan valtakunnaksi, missä lampaat ja leijonat syövät ruohoa rinnakkain ja kaikki aseet taotaan auroiksi. Sen ytimessä on Jumala, joka sanoo: "Hei, minä tässä. Ajattelin kokeilla millaista on olla ihminen ja elää vauvana ihmisten armoilla, ihan vaan saadakseni kosketuksen sinuun. Tää on ollut tosi rankkaa, mutta voitaisko me nyt hengailla jotenkin, koska universumin pimeydessä olen kaivannut sitä, että joku tarvitsisi minua ja minäkin tarvitsen sinua. Ja rakastan kyllä. Minä rakastan sinua."



torstai 15. joulukuuta 2016

Hyvä, minä pieni ihminen!

Joulun alla tarvitsen lempeyttä. Pitää pistää joulu pakettiin. Vuosikin alkaa olla lopullaan ja sitä summaa jossakin takaraivon perällä.

Rakkailleni yritän osoittaa rakkauttani lahjoilla ja joulutunnelmalla. Mutta kaipaan samaa itsekin.

Psykoterapautiksi opiskellut kollegani neuvoi, että pitää välillä halia ja silitellä itseään. Kokeilin. Se on ihan totta. Kun hetkeksi kietoo kädet ympärilleen ja silittelee ja hokee, että hyvä, minä, pieni ihminen, olenpa suloinen ja voi että miten hieno, siinä mieli kohenee.

Joulun alla olen myös tavannut lahjoa itseäni. Hetki omaa aikaa ja kahvia kermavaahdolla tai poikkeaminen elokuviin juuri siinä aaton kynnyksellä, tuntuu hyvältä. Olen selvinnyt tästäkin vuodesta, olen tehnyt parhaani.

Oikein hyvä, minä pieni ihminen!

Talvella tarvitsee kermaa. Kuva Freija Özcan.