maanantai 27. helmikuuta 2017

Huivi ja lumpio

Yhtäkkiä tartuin kaulassani olevaan pashminahuiviin ja aloin hätäisesti kietoa sitä hiuksilleni. Siinä ei ollut mitään järkeä, sillä en ollut astumassa sisään moskeijaan vaan ainoastaan moskeijan pihalle. Mutta pihalla vallitseva tunnelma oli niin hurmahenkinen ja kiihkeä, huivitettujen naisten tulva niin päälletunkeva, että toimin tunteen varassa. Turkkilainen seuralaiseni sähähti saman tien korvaani, että riisuisin huivin. Minun ei tarvinnut sitä käyttää.

Tähän istanbulilaiseen moskeijaan on haudattu pyhimys, jolta etenkin naiset tulvivat hakemaan apua elämänsä ongelmiin. Siksi paikalla tunkeili valtava määrä monenlaista huivitusta. Oli hienosti kietaistua silkkihuivia, arkisempaa ja sellaista, mikä jättää näkyviin vain kasvot. Huiviin yhdistyi sitten mielenkiintoisesti hyvin monenlaista pukeutumista leggingseistä muodottomaan kaapuun.

Olen aina vastustanut naisen huivittamista. Minusta jokaisella naisella pitäisi olla oikeus tuntea tuulen hivelevän hiuksiaan. Huivin käyttö voi olla pakotettua tai oma uskonnollinen valinta tai niin juurtunut tapa, että ilman sitä tuntee itsensä alastomaksi. Yhtä kaikki vastustan sen takana olevaa uskonnollista tulkintaa, joka ohjaa naista siihen, etenkin, kun samasta uskonnosta on myös huivitonta tulkintaa.

Silti en pysty tarjoamaan ihan yksinkertaista ratkaisua keskusteluun siitä, pitääkö länsimaalaisen vapaan naisen käyttää huivia valtiovierailulla. Keskusteluhan kiehahti, kun Marine Le Penin tapaaminen libanonilaisen suurmuftin kanssa peruuntui, koska Le Pen ei suostunut verhoutumaan huiviin.

Hyvän käytöksen perussääntö on: ”Talo elää tavallaan, vieras kulkee ajallaan.” Siis kun mennään kylään, noudatetaan isännän tapoja oli sitten kyse talosta tai maasta. Ongelma tulee tietysti silloin, jos itse tässä onnistun, mutta omaan kotiini tuleva vieras ei noudatakaan minun tapojani. Silloin häntä on lempeästi ohjattava tai hänet on lopulta todettava moukaksi, jota en kutsu kotiini toiste.

Uskonnolliset tavat ovat tietysti hankalampia kuin tavalliset käytöstavat. Ihmisellä liittyy niihin syvempiä näkökulmia, kuten puhtaus, synti ja taivasosan kadottaminen. Siksi esimerkiksi Iranin suurlähettiläs ei kättele linnanjuhlissa presidentin vaimoa vaan tervehtii muuten kohteliaasti ja ystävällisesti kumartaen. Juuri kohteliaisuus ja ystävällisyys paikkaavat tilannetta, kun uskonnolliset tavat joutuvat ristiriitaan.

Voin olla monta mieltä toisen uskonnollisista tavoista, mutta niiden vuoksi en voi kohdella toista ikään kuin hän olisi tyhmä, alempiarvoinen ja sivistymätön. Siksi en tarjoile hindulle nautaa enkä muslimille sikaa. Toisaalta pidän kohteliaana kysyä ensin, sillä ihmiset eivät nykyään itsestään selvästi noudata oman uskontonsa tapoja.

Kristityn kannaltahan tilanne on sillä tavalla erikoinen, ettei meillä juurikaan ole rajoittavia uskonnollisia pukeutumis- ja ruokasääntöjä. Me emme voi rukoilla ja palvoa toista Jumalaa – se on suurin piirtein se ainoa rikkomaton sääntö. On toki kristinuskon tulkintaa, joka kieltäytyy alkoholista tai veriletuista, mutta kristinuskon ydintä leimaa nimenomaan vapaus. Vapauteen meidät on vapautettu, joten emme saa minkään antaa hallita meitä. Olemme huivittomia, koska olemme kristittyjä. Toisaalta olemme vapaita myös vieraissa noudattamaan toisten sääntöjä, jos se edesauttaa asiaa jolla olemme.


Lopulta nämä ovat sydämen asioita. On kuunneltava sydämellä toista ja itseä. Kun pari päivää sitten astuin Istanbulin suurimpaan moskeijaan huivi päässä, polveen ulottuvassa hameessa ja sen päällä olevassa pitkässä takissa, paikallinen vartija osoitti polvilumpiotani ja kiiruhti ojentamaan minulle täyspitkää kertakäyttöhametta. ”Jätän väliin”, totesin ja käännyin kannoillani. Siinä kulki minun naisellinen ja uskonnollinen rajani.


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Alt-Avioliitto

- Avioliitto on niin vaikea asia, ettei sitä opi kuin avioliittoleirillä! Jotenkin tuohon tapaan hyvin nuorta minua opasti muuan avioliittotyön pioneeri muinoin. Ja jatkoi, että kannattaa naida vain sellainen mies, joka heti lähtee kanssani avioliittoleirille.

Vaikealtahan tuo vaikuttaa, kun nykykeskustelua seuraa. Oikein hienosäädöksi kun menee, koko kysymys on lopulta ilmavaa kuin semantiikka. Juuri luin ehdotuksen, että valtio luopuisi avioliiton käsitteestä. Taustana oli se, että kun osalle kirkollisista ihmisistä on ongelmaa nimittää samaa sukupuolta olevien parisuhdetta... eikun sitoutuntta liittoa... vaimikäsenyton... avioliitoksi. Sana kun on varattu vain miehen ja naisen väliselle... ööö... parisuhteelle... sitoutuneelle liitolle.

Mutta mikäs ongelma tuo nyt on. Tänä nykyisenä alt-faktojen eli vaihtoehtoisten tosiasioiden aikana on ihan luvallista vaihtaa mikä tahansa johonkin paremmalta tuntuvaan.

Äitini, joka feministinä ärtyi toisinaan alistettuun asemaansa vaimoihmisenä, harjoitti alt-menetelmää aina, kun meille kotiin tuli väestökyselyjä. Siellä kun kysyttiin asemaa kotitaloudessa, hän tapasi ruksata vaihtoehdon: Syytinkiläinen. Minusta siinä oli jotain kansalaisrohkeaa.

Niinpä olen ajatellut ilmoittaa työskenteleväni päivätyön lisäksi toimitusjohtajana kahden hengen sosiaali- ja talousalan konsulttiyrityksessä nimeltä Perhe. Varatoimitusjohtajan kanssa luotsaamme siinä kahta oppisopimusharjoittelijaamme kohti oman yrityksen perustamista. Tämän lisäksi minulla on elämäni kannalta aivan olennaisia strategisia partnereita eli varhemmalta nimikkeeltään BFF.

Näiden dynaamisten nimitysten jälkeen tunnen oloni jotenkin paljon sutjakkaammaksi ja energisemmäksi. Leireilyn sijaan näpytän netistä esiin Forbesin ja lukaisen muutamat artikkelit bisnes- ja henkilöstösuhteiden hoitamisesta.


Tämäkin sinänsä hieno Sanomatalossa 31.1. pidetty paneeli kirkollisista vihkimisistä olisi ollut paljon simpsakampi alt-paneeli, jos oltaisiin käsitelty erilaisten liike- ja työsopimusten laatimista kahden hengen konsulttiyrityksissä. (Kuva Freija Özcan)

perjantai 30. joulukuuta 2016

Elämää muuttava taika

Yritän juuri kaivautua esiin laiskuuden ja itsetutkiskelun suosta. Joululomalla olen nukkunut puolen vuoden univelat, käsitellyt unissani kaikki alitajunnan sotkut ja mitä ilmeisimmin löysyttänyt lihaksistoni lopullisesti.

Sen sijaan mieli hyrrää kuin Singeri. Elämää muuttavien elokuvien lisäksi pitkin taloa lojuu kolme kirjaa, joita luen vuorotellen. Aamiaisella (siis puoliltapäivin) tavaan Nora Robertsin hömppäkirjaa ruotsiksi, koska pakkoruotsin kunniaksi ajattelin elvyttää vanhan taidon ja hömpällä se käy helpoiten. Javisst!

Päivällä ahmin Sarah Knightin kaiken muuttavaa teosta The Life-Changing Magic of Not Giving a F*ck, minkä seurauksena paras ystäväni kyselee varovasti onko hän joutunut Not giving a Fuck -listalleni kun en vastaa puhelimeen. Mainio kirja, aivan liian amerikkalainen, mutta periaate on loistava: listaa asiat, työasiat, tutut ja ystävät ja perheasiat sen mukaan, mihin haluat käyttää energiaa ja aikaa ja mihin et. Puhdistavaa. Ja sitten sanot kohteliaasti ja empaattisesti ei tai kyllä. Simppeliä. Ja kun tajuat, miten paljon aikaa ja energiaa sinulle vapautuu muuhun, lakkaat tuntemasta syyllisyyttä ei-sanasta.

Samaa sarjaa on sitten se kolmas kirja, jota luen ties monettako kertaa iltaisin. Harry Potter ja Feeniksin kilta ei kerro vain siitä, miten Voldemort taas kukistetaan, vaan siitä, miten ihminen joutuu selviämään hyvin monenlaisten ihmisten kanssa ja miten loppujen lopuksi jokainen on omien valintojensa summa. Voit olla teeskentelijä ja mielistelijä tai voit nähdä jokaisen olennon arvon vähäisimmästä suurimpaan ja ymmärtää, että itsessäsikin niin kuin kaikissa on sekä pimeyttä että valoa.

Näillä eväillä lähden tulevaan vuoteen, kunhan kaivaudun ulos sohvatyynyistä, nypin kulmakarvani ja laitan kynteni kuntoon. Elämä on valintoja. Valitsen sen, mikä tekee minusta aidomman, onnellisemman ja paremman ihmisen.

Kuva: Freija Özcan

perjantai 23. joulukuuta 2016

Olipa kerran Jumalan tarina

Tuntui kovin tyhjältä. Suljin seitsemännen ja samalla viimeisen Harry Potter -kirjan. Mitäs nyt sitten? Jäin kaipaamaan puhuvia maalauksia, kipittäviä menninkäisiä, kotitonttujen loihtimia jouluaterioita, kaikkea taikaa, mitä tässä maailmassa ei ole.

Vaikka onhan sitä. Yhtäkkiä ymmärsin, että olenhan osa elämää suurempaa tarinaa. Ehkä seinälläni ei ole puhuvaa maalausta, mutta yöpöydälläni on puhuva kirja. Sen ääni vain on sydämin kuultava. Ja onhan kaikkeudessa taikaa. Ei ehkä keijuja ja menninkäisiä, mutta enkeleitä ja Jumala, tuonoloinen ulottuvuus, joka etenkin jouluna koskettaa tämänpuoleista maailmaa.

- Nätti satu. Mutta eihän tuohon voi uskoa, sanoo joku. Varmaan sama, joka ei usko neitseestäsyntymiseen, vedenpäälläkävelyyn, leipienlisäämiseen eikä ylösnousemukseen. Paha väittää vastaan. Ne ovat ihmeellisiä tarinoita.

Mutta jokaisen oikein hyvän tarinan mielikuvituksellistenkin yksityiskohtien ja kerrostumien ytimessä on hirveän hieno totuus. Sen takia niitä rakastetaan. Sen takia ne puhuvat ihmiselle. Vaikka rakastan Harry Potteria kaiken sen ihanan taikahörhelön takia, syvimmiltäni rakastan sitä siksi, että se puhuu oikeasta rakkaudesta, uskollisuudesta, johtajuudesta ja hyvyyden voimasta.

Siksi rakastan joulun satua, joka kasvaa pääsiäisen tarinaksi ja siitä Jumalan valtakunnaksi, missä lampaat ja leijonat syövät ruohoa rinnakkain ja kaikki aseet taotaan auroiksi. Sen ytimessä on Jumala, joka sanoo: "Hei, minä tässä. Ajattelin kokeilla millaista on olla ihminen ja elää vauvana ihmisten armoilla, ihan vaan saadakseni kosketuksen sinuun. Tää on ollut tosi rankkaa, mutta voitaisko me nyt hengailla jotenkin, koska universumin pimeydessä olen kaivannut sitä, että joku tarvitsisi minua ja minäkin tarvitsen sinua. Ja rakastan kyllä. Minä rakastan sinua."



torstai 15. joulukuuta 2016

Hyvä, minä pieni ihminen!

Joulun alla tarvitsen lempeyttä. Pitää pistää joulu pakettiin. Vuosikin alkaa olla lopullaan ja sitä summaa jossakin takaraivon perällä.

Rakkailleni yritän osoittaa rakkauttani lahjoilla ja joulutunnelmalla. Mutta kaipaan samaa itsekin.

Psykoterapautiksi opiskellut kollegani neuvoi, että pitää välillä halia ja silitellä itseään. Kokeilin. Se on ihan totta. Kun hetkeksi kietoo kädet ympärilleen ja silittelee ja hokee, että hyvä, minä, pieni ihminen, olenpa suloinen ja voi että miten hieno, siinä mieli kohenee.

Joulun alla olen myös tavannut lahjoa itseäni. Hetki omaa aikaa ja kahvia kermavaahdolla tai poikkeaminen elokuviin juuri siinä aaton kynnyksellä, tuntuu hyvältä. Olen selvinnyt tästäkin vuodesta, olen tehnyt parhaani.

Oikein hyvä, minä pieni ihminen!

Talvella tarvitsee kermaa. Kuva Freija Özcan.

torstai 8. joulukuuta 2016

Ajattele sitä huomenna

– Ajattelen sitä huomenna – – Huomenna on kuitenkin uusi päivä.

Siinäpä yksi elokuvahistorian mieleenpainuvimmista loppurepliikeistä. Scarlet O'Hara kokoaa itseäänTuulen viemän lopussa, kun Rhett Butler on vihdoin jättänyt hänet. Tarina jää auki, mutta loppurepliikki summaa koko tarinan ja samalla Scarletin persoonan.

– Ajattelen sitä huomenna – – Huomenna on kuitenkin uusi päivä.

Hitunen Scarlet O'Haran asennetta ei olisi pahitteeksi nykyäänkään. Kauhean moneen asiaan pitää reagoida heti. Sähköposteihin, somepäivityksiin, uutisiin. On oltava mielipide. Nopeasti. Heti. Ennen kuin asia vanhenee.


Jos uppoutuu vanhoihin romaaneihin, kuten Tuulen viemään tai vaikka Jane Austenin tekstiin, huomaa hitauden voiman. Niissä elämä kulkee vuosissa. Ihmissuhteet rakentuvat vuodenaikojen vaihtelussa. Kirjeet kulkevat kuukausia. On aikaa.

Loppujen lopuksi asiat eivät karkaa, maailman tila ei karkaa, ihmisetkään eivät karkaa eivätkä tunteet. Voi palata siihen, mihin jäätiin, kun aika on kypsä. – Saan hänet takaisin, Scarlet tuumii ja lähtee kotiin miettimään.

Jos juuri nyt tuntuu, että sekoat kaikesta kiireen keskellä. Ajattele asiaa huomenna.




torstai 1. joulukuuta 2016

Muista hengittää!

Viikon uutisia seuratessa huomaa kiristyvänsä. Mieli kiristyy, lihakset kiristyvät. Olo on levoton ja ahdistunut. Voiko uutisiin enää luottaa? Hallitukseen ei ainakaan. Ja taas sorrettiin sairaita ja vähäosaisia vähentämällä korvattavuutta. Eikä, kuulkaa, ne Guggenheimista säästyvät rahat köyhille mene, älkää luulkokaan.

Ja tässä tilassa pitäisi jotenkin laskeutua jouluun. Lahjatkin pitää miettiä. Eikä jouluvaloja ole vieläkään ikkunassa. Hengitys aivan salpaantuu.

Illan päätteeksi tunnustelen lihaksiani. Moneen asiaan en voi vaikuttaa, mutta jos edes omaan kroppaani. Miksi annan sen kiristyä? Miksi sallin itseni unohtaa hengittämisen?

Ihminen on henkäystä. Jumalan henkäystä ihmisessä on sielu, se, joka tekee minusta minut. Henkäys on tärkeää. Hengittäminen on tärkeää. Hengittäessä otan aikaa itselleni ja vapautan lihakseni. Olen tässä ihan rauhassa. En edes tiedä mitä sanon, mutta juutalaisen rabbin vanhan viisauden mukaan hengittäminen on rukousta. Olkoon se minun osuuteni maailman kauheuksissa tänä iltana.

Kampin kappelissa on kuin hiekkamyrskyn silmässä, hiljaisuudessa. Kuva: Freija Özcan